torstai 4. kesäkuuta 2015

Minun materialismini ja elämä

Heissulivei!

En tiedä mistä tämä aihe lähti, mutta koitin saada jotakin aikaiseksi taas. Toivottavasti lomille haluavat ajatukseni, eivät olisi liian sekavia. Antakaa anteheks, jos ovat. Mietin pitkään miten kirjoitan tästä. Tavallaan niin rakkaista asioista, kun vaatteet, muoti ja sisustus. Samalla sen varjopuolista, ja sen eteen- ja taakse ajavasta voimasta. Nämä asiat ovat kaikki minulle tärkeitä. Sisustaminen, vaatteet ja muodin seuraaminen. Lapsesta saakka huoneessani vaihtui järjestys ja sisustus viikottain. Itkupotkuilta ei vältytty, kun piti huutaa uusimpia vaatteita sisarussarjassa. Muotilehdistä leikattiin kuvia ja liimailtiin kaappien oviin. Ratsastustunteja pitämällä sain rahaa vaatteisiin, ja niihin ne pääasiassa menivätkin.

Minulle on aina ollut tärkeää pukeutua hyvin ja mukavasti. Lapsena kiusaamisen tuoma paine lisäsikin sitä. Omalta osalta se on, myös ollut vaan pelkkää kiinnostusta ja intohimoa. Tukkaa on väännelty tuntikausia siskojen rivistössä. Siskojen kanssa ollaan jaettu tyylivinkkejä, ja mietitty asukokonaisuuksia. Lestadiolaisuudessa pukeutuminen on tärkeä elementti, ja se ehkä korostuu enemmän tietyillä osa- alueilla. Vaatteilla on iso merkitys, koska muita kaunistautumis elementtejä ei kamalasti ole. Pukeutumiseen ei varsinaisesti liity erikoisia rajoitteita, ja toisaalta taas liittyy. Pojilla on asian suhteen hieman rennompaa, joskin omassa nuoruudessani puututtiin pitkiin hiuksiin, tai liian rajuun pukeutumiseen. Oma hiphoppari kauteni alaasteella oli, joskus joidenkin mielestä liian rajua ja epäsoveliasta. Tytöillä ehkä pääpiirteittän asujen paljastavuuteen ja siveellisyyteen puuttuminen on ollut laajaa. Lestadiolaisuudessa on synniksi tunnustettu meikkaaminen, korvakorut, hiusten värjäys tai muunmuassa kulmakarvojen nyppiminen. Nämä saivat aikaan huvittavia elementtejä itsessäni, ja monessa nuoressa. Hiuksiin on isketty sitruunamehua aurinkoon. Kananmunankeltuainen päässäni olen ottanut aurinkoa. Hiukset kuulemma vaalenevat näin. Puuteria on levitetty juuri sen verran, ettei se vain näkyisi. Kulmakarvoja on nypitty salaa. Itse olen vaihtanut vaatteitani ojassa salaisesti, että menen kouluun vähän rajummassa lookissa. Luulen osan näistä hauskoistakin synneistä olevan tosiaan löysempiä nykyään. Toisaalta liikkeen ulkopuolelta en osaa enää arvioida, miten kaikkeen tähän suhtaudutaan nykyisin. Toivottavasti ainakin vähän löysemmin ja avoimemmin. Mä ajattelen niin, että asioihin ei pitäisi lähtökohtaisesti suhtautua syntinä/negatiivisesti. Minusta on aika rajua väittää, että taivaspaikka on korvakoruista kiinni. Mielestäni seksistisyyttä korostetaan liikaa yleisesti mediassa, mutta luulen että sen varominenkin korostaa sitä. En usko siitä olevan hyötyä, että lähtökohtaisesti vaikkapa julistetaan napapaita syntisen seksikkääksi.

Mielestäni tärkeintä pukeutumisessa on se, että se oma vaate tuntuu mukavalta. Olen aina ihmetellyt tietynlaisia koodeja, ja pakottautumis välineitä pukeutumisessa. Tällä tarkoitan kaikkea muutakin, kuin omaa taustaani lestadiolaisuudessa. Minusta yksi hulluimmista on se, että jokaiseen juhlaan naisella täytyy olla uusi mekko. Ei sillä että ei saisi, vaan sillä että se on monelle pakottava tarve. Minusta vaatteilla ihminen voi kuvastaa persoonaansa, tyyliään ja intohimojaan. Vaatteet ovat monesti, myös jonkintapainen peili ihmisestä itsessään. Tämän voi toisaalta, myös kumota suunnattoman hyvin. Armeija oli itselläni hyvin konkreettinen esimerkki siitä. Hämmennyin armeijassa kovastikin viimeisenä päivänä. Pitkän ajan jälkeen, kun hyviksi tulleet ystäväni pukivat omat vaatteensa päälleen. Olin aluksi jollain tasolla järkyttynyt, kun joku vetäisi päälleen pitkän nahkatakin ja naamaan kymmenen lävistystä. Jollakin hiljaisella pojalla olikin viimeisen päälle tyylikäs tyyli. Osa huippu huumorintajuisista kundeista näyttikin vaatteissaan todella tylsiltä. Tämä oli mielestäni hieno opetus siitä, että ei ole vaatteisiin aina katsominen. Armeijasta minulla ei ole paljoa hyvää sanottavaa, mutta tämä opetti jotain. Siellä samoissa vaatteissa ollessamme huomasin, että meiltä katosivat pinnalliset muurit. Oli vapauttavaa tutustua ihmisiin, joihin en välttämättä itse olisi tutustunut pelkästään ulkoisen olemuksen perusteella. Intissä hevari ja hippi, punkkari ja rokkari, hipsteri ja nörtti toimivat yhdessä. Se oli upeaa ja on jättänyt elämääni opetuksen. Luulenpa, että minun ystävistäni löytyy tätä nykyä näitä kaikkia. Ei löytynyt ennen inttiä. Muuta hyvää en armeijasta kerrokaan. Paitsi opin pystyttämään telttaa. Sekin vaan sattui tuulessa romahtamaan rovajärvellä. Perskele.

Sisustuksesta sen verran, että itselleni on aina vanhan yhdisteleminen uuteen ollut tärkeää. Luulen sisustuksen ja oman makuni tulevan verenperintönä äidiltäni. Äiti on aina ollut tarkka kodistaan, ja meillä on aina ollut kaunista ja tyylikästä. Minulle kotona tärkeää on kodikkuus ja pienet elementit. Kauniita esineitä. Puuta ja tunnelmaa. Meillä on värikästä ja kotoista. Minua lämmittää usean ystävän sanoma, että teillä on kuin mummolaan tulisi. Minusta se on mukava tunne, että meillä tulee sohvalle käpertymis oloja. On ihana sytyttää kynttilöitä, juoda punkkua ja olla kotoisasti. Koti on itselleni turvapaikka. Ilon ja surun kolo. Koen myös, että meillä on aina avoimet ovet. Meiltä löytyy majapaikka ja sohva ystävälle, kuin ystävälle. Ruokaa kaapista ja juttuseuraa. Tästä asiasta ollaan käyty pitkiäkin kompromissi keskusteluja parisuhteessa, koska meillä on hirvittävän erilainen tausta. Itse olen tottunut rentoutumaan, vaikka ympärillä on paljon ihmisiä. Sebastian on taas ainoana lapsena tottunut, että välillä on hiljaista ja omaa tilaa. Ollaan opittu saamaan tästä yhteinen hyvä linja, ja silti säilytetty se että meillä on aina tilaa muille.

Minusta ihmiset ovat välillä liikaa kiinni omassaan. On ollut hienoa miten nykyään kimppakyydit, asioiden lainaaminen, kierrättäminen, ja jakaminen on tullut suosioon. Todella hienoa. Minusta myös kotien ovia pitäisi aukaista enemmän. Rakastan pöytäämme, joka on rakennettu yhdessä. On ihanaa kokata illallinen ja kutsua ystäviä kylään. Sohvamme on jakanut monta yötä monen ihmisen kanssa. Onpa meidän kainalossakin tyttö, jos toinenkin nukkunut elämän potkiessa päähän. Tähänkin avoimuuteen on ollut itsellänikin tie käytävänä. Neuroottisuuteni siivoukseen oli jossakin vaiheessa, jopa yli menevää. Inhosin ainoatakin tiskikuppia. Jokaista vaatetta lattialla. Nykyisin olen oppinut ottamaan rennommin. Kunhan perussiisteys säilyy, ja kodissa on hyvä olla. Aina ei näinkään, mutta kuitenkin. Kun päästää irti pakottavasta tarpeesta, että jonkun on oltava jotenkin. Iselläni ainakin on tullut elämästä helpompaa.

Oman itsensä rakastamiseen on käyty pitkiäkin prosesseja. Monessa suhteessa. Lapsuuden kiusaaminen jätti jälkiä omaan vartaloon ja sen hyväksymiseen. Toisaalta sitten taas suomalainenkin ajattelu on vähän vähättelevää. En minä ole kaunis. En seksikäs ja en sitä taikka tätä. Varmaan moni tunnistaa itseään tästä, tai sitten ei. Monen olen kuullut vähättelevän itseään. Ei kannattaisi, vaikka sen ymmärränkin. Mulle viimeisin ja pysäyttävin kokemus oli viime vuoden taidenäyttely projekti, josta olenkin kirjoittanut. Oman kehon näkeminen kauniina opetti paljon ja on tehnyt pukeutumisestanikin rennompaa. Osaan minä kyllä edelleenkin taistella kymmenen eri vaatekappaleen kanssa ulos lähtiessäni. Silti kuitenkin jonkinlainen hyväksyväisyys ja rakkaus omaan itseen on vahvistunut näyttelyn myötä. Minä olen joskus pahimman kriisin iskiessä toistanut peilinedessä, että "ei hemmetti, nyt mä näytän hyvältä". Takaraivo voi soittaa toista biisiä, mutta vähän se auttaa. Yksi rakkaimmista ystävistäni sanoo hyvin, että "älä hauku mun ystävää". Tilanteessa, jossa valitan ettei ole mitään päälle ja olen nyt kamalan näköinen.

Minulle muodikkuus sisustuksessa ja vaatteissa ei ole uusinta ja kalleinta tuotetta. Se on sitä, että asia näyttää minusta hyvältä. Tuntuu mukavalta. On kotoisaa ja vaihtelevaa. On kuitenkin valehtelemista väittää, etteikö muiden mielipiteellä ja valtavirralla olisi minulle merkitystä. Kyllä minä seuraan muotia ja sen uusia valtavirtauksia. Ostan joskus viimeisintä huutoa ja nielen verta, jos ei ole varaa. Huokailen välillä kotona sisustuksen tylsyyttä, ja ankeutta. Tämäkin on varmaan tavallista ja normaalia. Työni suhteen olen oppinut myös sen, kuinka tärkeitä nämä asiat ovat isolle osalle ihmisistä. On hirvittävän häpeällistä, jos lapsille/itselle ei ole varaa ostaa vaatteita tai kunnollista puhelinta. Ihmisten on helppo tippua pois valtavirrasta, kun ei olekaan perus materiaaleihin varaa. Olen puhunut monen sisustusintoisen vanhemman kanssa, ja ymmärtänyt tuskaa kun koti on kamalassa kunnossa. Lapsilla halvat rytkyt. Nää ei oo tässä yhteiskunnassa pieniäkään asioita. Tästä toivoisin tulevan kultaisen keskitien. Ettei se olisi niin suoralta kädeltä syrjäyttävää. Toivon kuitenkin sitäkin, että muoti ja sisustus säilyisivät merkityksellisinä. Tätä kultaista keskitietä koetan itse kulkea. Kultaiseksi tieksi määrittelen itse sen, että en koskaan tuomitsisi ihmistä vaatteiden ulkonäön tai kodin ulkonäön suhteen. Ne on hirvittävän henkilökohtaisia asioita.


Uskallan väittää näin monen ihmisen sen todetessa, että meillä on kiva ja kaunis koti. Tyylikkäitä vaatteitakin. Mietin että mikä ois hyvä neuvo, mitä kaikilla ois mahdollisuus toteuttaa. Miten olen itse tehnyt, jos välillä ei kaikkeen ole mahdollisuutta. Muistakaa, että pienillä asioilla voi tehdä isoja. Osta pari kynttilää. Kerää luonnonkukkia, tai käy kirppareilla. Pienillä ihanilla asioilla, voit tehdä paljon pientä mielihyvää. Löytää jonkun piristävän asian kotiin tai päällesi. Välillä havahtuu, että todella pienillä jutuilla voi muokata hetkeksi kodin tai itsensä ilmettä. Se ei vaadi satoja euroja rahaa.

Jätän tästä postauksesta kuvat pois. Voin joskus esitellä kotiamme vähän kuvinkin, mutta nyt en sitä tee. Koska tiedättekö mitä. Täällä vallitsee hallittu kaaos. On pölyä, kuihtuneet ruusut maljakossa ja pyykkivuori on valtaisa. Viisi kahvikuppia pöydällä, joista oon kittaillut aamuisin. Kaikissa on vähän kylmää kahvia. Tääkin on kuulemma normaalia. Joten oon välittämättä ja menen nautiskelemaan uudesta kahvikupista parvekkeelle. Kuunnellen Maija Vilkkumaata. Jättäen sen kahvikupin lopulta kuudenneksi kupiksi pöydälle. Huomasin silti kuitenkin, että parvekkeella on kauniit orvokit. Se hymyilytti. Se piti vielä sanomani, että kesä on ihana. Vaatteita ei tarvitse niin paljon ja kotia ei tarvitse sisustaa kamalasti. Mutta mikä piru siinä on, että joka kesä iskee ihan hirveä sisustusinto, shoppailuinto ja se sama tauti on vielä syksylläkin päällä.

-Olli




torstai 28. toukokuuta 2015

Kunnioitettavat naiset

Heissulivei!

Ajattelin joskus, että kirjoittelen tästä aiheesta. Nimittäin naisista. Toisaalta niin raivostuttavista ja niin rakastettavista olennoista. Osana siksi, että olen aina jakanut elämäni mitä upeimpien naisten kanssa. Lapsesta asti hevospiireistä, ja sitemmin työelämässä. Suurempi osa elinpiiristäni koostuu naisista. Homona myös koen, että jollakin tavalla on päässyt ehkä lähemmäs naisten sielunelämää kun vedenpitävä heteromies. Tiedä sitten onko asia niin, mutta ainakin kuvittelisin näin. Tekstissä tulen käyttämään yleistämistä, ja huumorilla kirjoitettuja asioita. Kenenkään ei pidä loukkaantua aiheesta. Rakastan hirvittävän montaa naista elämässäni. Moni nainen on ollut ja on ystävä. Tienviitoittaja. Äidillisiä hahmojakin on useita. Työkaveri. Hoidettava. Asiakas. On rikasta, että olen saanut jakaa elämäni monen upean naisen kanssa.

Naiset ovat mielenkiintoinen olento. Koen naisen suurimpana ominaisuutena tuntemisen. Uskon naisten näyttävän tunteensa suoremmin kuin mies. Tässä suhteessa pidän naisia monesti viisaampina. Asiassa kuin asiassa on hyvä olla tunnetta mukana. Järjen ja tunteiden sekoittaminen monesti luo kauniimpaa lopputulosta. Tietysti tässä asiassa voidaan mennä hyvin rytinällä metsäänkin. Liiallisesti tunteen tuominen esimerkiksi keskusteluun, voi johtaa sekin pusikkoon. Olen aina ajatellut, että suomalaisen miehen pitäisi saada ripaus naisen tunnetta ja naisen taas mieheltä suoraviivaista otetta. Tottakai tämäkin on yleistämistä, mutta puhun vain omista kokemuksestani. Ajattelin seuraavaksi hassutellen listailla erityyppisiä naisia, mitä olen kohdannut.

Sosiaali- terveysalan naiset 

Tällä alalla on monenlaista naista. Nuorta ja vanhempaa. Enemmistö minun kaikissa työyhteisöissä on ollut kuitenkin keski- ikäisistä ylöspäin. Näissä naisissa on usein käsittämätöntä tarmoa, ja energiaa. Se voi olla monesti todella hienoa ja positiivista. Samalla se voi olla myös käsittämättömän suoraviivaista ja negatiivista. Sosiaali- terveysalalla on varmasti vielä paljon niin sanottuja kutsumusammattilaisia. En tiedä onko meidän sukupolvi enää sellaista, mutta alalla sitä on vielä paljon. Tavallaan se on hienoa. Olen kohdannut useita niin lämmintä ja asiakasta rakastavaa naista. Samalla ilmassa velloo jatkuvasti myös negatiivisuus, katkeruus, valittaminen ja kitinä. Selkäänpuukottamista ja kateutta on valtavasti. Voi luoja, että olen istunut palavereissa joissa haukutaan sairaslomalla olijaa. Kuunnellut kaakattamista jonkun tekemättä jättämisista, tai tekemisisistä. Kyse voi olla vaikkapa väärän värisestä pöytäliinasta. Tällaiseen keskusteluun saatetaan tuhlata tuntikausia, päiviä tai jopa viikkoja. Olen nähnyt valtaisia riitoja siitä, että vaihdetaanko vaippa tällä vai tuolla tavalla. Mitä helvettiä? Eikö pääasia olisi se, että asiakkaan pylly on puhdas ja vaippa mukavasti. Yhtenä keskeisenä elementtinä nostaisin epävarmuuden. Jotenkin olen havainnut, että sosiaali- terveysalalla on kamalasti epävarmoja ihmisiä. Katkeria ja kateellisia. Toisaalta alan yleinen arvostus tuottaa tätä. On huonot palkat ja kilpailu muutaman satasen palkankorotuksesta voi olla veristä. Nainen osaa olla julma. Suullisen ulosannin ja toisaalta sen tunteellisuus saa aikaan monesti julmia asioita työyhteisöissä. En ole koskaan ollut työyhteisössä, jossa ei puhuttaisi pahaa jostakin työkaverista. Tämä on tavallaan surullista. Työ kuitenkin perustuu vain, ja ainoastaan ihmisten kohtaamisiin. Kuinka paljon ammattitaitoa, lämpöä, ja hyvää energiaa jäisikin käyttöön positiivisuudella. Sosiaali- ja terveysala tarvitsisi arvostusta, ja naisten toistensa keskinäistä kunnioitusta. Olen pohtinut, että onko miesvaltaisella alalla enemmän keskinäistä kunnioitusta ja arvostusta? Onko naisvaltaisella alalla vaikea saada sitä? Mielestäni on.

Puumat 

Tämä kohta sijoittuu omassa elämässäni usein tuohon sosiaali- terveysalaan. Sopii tähän myös baarit ja mummotunnelit. Pohdin asiaa monesti sen kautta, että puumilla on valtaa. Heillä on valtaa miehiin ja me alistumme sille. Toisaalta taas se on hauskaa, huvittavaa, ja monesta myös seksikästä. Tiedän monta nuortamiestä, joille puumien metsästys on oikein mieluisaa puuhaa. Sallittakoon se. Toisaalta on taas toinen ilmiö, joka on mielestäni väärin. Miehille ei sallita samaa. Luoja paratkoon, jos vanhempi mies sanoisi lesbolle "kyllä me susta hetero tehdään". Arvatkaa montako kertaa minulle on sanottu se toisinpäin.  "Kyllä minä susta heteron teen". Tissit tyrkyllä, minihameessa vetkuttavat jalat ja huulet törröttäen. On hinkattu ja vaadittu. Suututtukin kun ei oo lähtenyt. Toisaalta asia aina huvittaa, naurattaa ja ehkä siihen homona suhtautuu vielä enemmän hassutellen. Muistuttaisin myös silti, että miten kuvio olisi vaihtamalla sukupuolta ja tilannetta. Se olisi väärin. Vanhempi mies voi olla likainen, ällöttävä, limainen ja oksettava. Sitä voi olla myös vanhempi nainen. Naiselle annetaan anteeksi. Miehelle ei. Tämä ylläoleva ei tarkoita sitä, että itse puumailmiö olisi väärin. Tarkoittaa se sitten vain seksiä, parisuhdetta, yhdenillan juttua. Kaikki se sallittakoon. Kunhan se ei alistaisi ketään. Kunhan ketään ei käytettäisi hyväksi. Muistaen myös käytöstavat. Minua ei muuteta heteroksi. Enkä pidä siitä, jos pääni yritetään hukuttaa ruttuisiin rintoihin ja haaroväli työnnetään vasten reittäni. Tää on itseasiassa käynyt. Monta kertaa. En oo onneksi vielä hukkunut.


Tyylitaiturit

Mä en vaan ymmärrä, miksi värjätä hiuksensa mustaksi ja tehdä violetti raita otsatukkaan. Herranen aika mitä katastrofi. Miksi sutata naamansa niin täyteen meikkiä, että silmiä ei edes näy. Miksi laittaa tiukka tuubitoppi, jos on vähän ylimääräistä. Näytät silloin keitetyltä nakilta, joka on vaan räjähtänyt kuumuudessa. Miksi tunkea minihame, jos se esittelee haarovälin kaikille. Sitten vielä järkytyt, kun joku kommentoi? Miksi laittaa valtaisat tekorinnat, ja pelätä kolaria tissien räjähtäessä törmäyksessä. Onkohan tuo tabua?  Miksi laittaa niin paljon huulipunaa, että se on levinnyt kolme kertaa huulien paksuisiksi? Miksi kävellä korkokengillä, jos ei osaa?  Miksi valittaa ulkonäöstään jokaisena päivänä viikossa? Miksi valittaa lihavuudesta, ja syödä silti jokaisella tauolla munkki.  Mene lenkille. Naisilla ja meillä homoilla on ikuinen ulkonäkökriisi. Minullakin usein. Liian usein. Välillä saakin kriiseillä, ja on kivakin miettiä ulkonäköään. Se mitä en ymmärrä on liiallisuus. Minusta naisten ongelma on liiallinen yritys. Sutataan, meikataan ja tälläydytään. Vaikka ei edes tiedettäisi aiheesta mitään. Minä väitän, että tyylitaituruus lähtee ensin itsensä arvostamisesta. Sen jälkeen voi oppia tyylikästä pukeutumista, meikkaamista ja laittautumista. Muistaen aina, että liika on liikaa. Kauneus ja muoti on ihanaa sopivissa määrin. Osaavia ihmisiä on paljon, joilta saada apua itsensä ollessa hukassa. Lopuksi vielä totean toistamiseen, että älä ikinä värjää mustaa tukkaa laittaen siihen violettia raitaa otsalle. EI ei ja ei. Tämä on vaan mun silmissä sietämätöntä. Myönnetään, että tämä on homoa, pinnallista ja tyylitöntä. Mutta niin on violetti raitakin.

"Meidän lapsi" -tyypit

Mikä hitto siinä on, että sitä omaa lasta täytyy jatkuvasti nostaa esille. Jokaikisessä keskustelussa ja sosiaalisen median päivityksessä. Oon välillä kyllästynyt siihen, että meidän tyttö ja meidän poika sitä ja tätä ja tuota. Ei ketään kiinnostanu montako kertaa vauva on kakannut ja pissannut. Montako kertaa se on oksentanut. Kuinka monta askelta se tänään ottaa. Kuinka paljon se synnyttäminen oikeen sattuu, ja miten se miesten pitäisi ymmärtää. Kuinka paljon ja vaikeaa lapsen kanssa on. Kuinka ihanaa, kun meidän Teemu sai kympin. Kuinka ihanasti se tanssii, harrastaa ratsastusta, ja vielä pelaa koripalloa. Se on niin tehokas. Kuinka paljon meidän lapsi tienasi kesätöissä. Kuinka se pomppasi varmasti eniten juoksukilpailuissa. Kuinka meidän se ja tämä ja tuo teki sitä ja tätä eniten. Paremmin. Hienommin. Kauniimmin. Aina vaan paremmin. Perskale, kun kaikki tietää sen, että se oma lapsi on se tärkein, arvokkain ja hienoin. Vaikka se ei saanut kymppiä, eikä juossut maratonia. Lapsista voi ja saa puhua, mutta miksi te hemmetti teette sen tuolla asetelmalla? Äläkä huijaa facebookissa, että ihana sitä tätä ja tuota. Se lapsi voi samaanaikaan itkeä huoneessaan.

Lestadiolaisäidit

Lestadiolaisäitejä elämässäni on monta. Se mitä tästä tuli mieleen oli lämpö ja väsymys. Ne kaksi sanaa päällimmäisenä. Julkisuudessa on aiheesta paljon viimevuosina keskusteltukin. Jatkuvista raskauksista, synnytyksistä ja kiireestä. Se on todellisuutta. On hienoa, että asiasta puhutaan paljonkin. Lämpö sanana tuo mieleeni jo lapsesta rakennetun äidinmallin. Perhe ja äitiys on monelle totta jo liian varhain. En sano että se olisi väärin, tai se olisi huono asia kaikille. Moni on valtavan hyvä äiti. Siihen on opeteltu varhain ja hyvin ennen omia lapsia. Näen työni kautta väsyneitä äitejä viikottain. Nämä eivät ole lestadiolaisia. Monella on mahdollisuus lopettaa väsymys. Se ero heillä on lestadiolaisiin äiteihin. Monelle lestadiolaiselle äidille tulee automaattisesti uusi raskaus. Vauva. Ja sen jälkeen vielä lisää. Onko se aina oikein? Minulle suuria kysymyksiä on, että ehtiikö lestadiolaisäiti rakastaa lapsiaan ja sen rinnalla vielä itseään? Ehtiikö itseään oppia rakastamaan, kun täytyy rakastaa jo niin monta pientä? Ehtiikö kaikkia pieniä rakastamaan tarpeeksi, kun toinen haluaa tissiä ja toinen ruokaa syöttötuolissa?


Tässäpä näitä ajatuksiani huumorilla enemmän tai vähemmän.

Kaunis sinä nainen
En rakasta sinun rintojasi, enkä alapäätäsi
Rakastan sitä kun hymyilet ja naurat
Rakastan itkuasi
Kiitän ystävyydestä
Monesta sylistä ja taputuksesta
Kahvikupeista ja siideri seurasta
Kikattelusta ja miesjutuista
Vaatekaupoista ja tyylineuvoista
Työtoveruudesta
Äidillisyydestä

Mitäpä minä ilman teitä
Sieltä tulla tupsahdin uloskin
Voimakkaita
Sielukkaita
Tuntevia
Olentoja





tiistai 12. toukokuuta 2015


Huomenta päivää sateinen tiistai! 


Tänään ajattelin kirjoittaa yhdestä elämäni rakkauksista. Nimittäin ratsastamisesta ja hevosista. Aluksi todettakoon, että blogin ulkoasu on vähän muuttunut. Kiitos siitä ei kuulu itselleni, vaan ystävälleni Jennalle. Jenna liittyy hyvinkin tähän hevosaiheeseen, koska hänen hevostaan ratsastelen ja kilpailen. Itse oon vähän kädetön näiden muokkaamisten ja muiden kanssa, joten suuri kiitos avusta ja tekemisestä. Tässä tekstissä on varmasti kohtia, joissa puhutaan hevoskieltä. Slangia, jota ei välttämättä ymmärrä. Jospa kuitenki pääasia välittyis. Se miten paljon tätä lajia, ja eläintä rakastan. Aloitin ratsastamisen, ennenkuin itse osasin kävellä. Äidilläni oli nuoruudessa hevonen, josta hän joutui opiskelujen ja pienten lasten takia luopumaan. Ratsastus kuitenkin jäi äitini kautta elämään jollakin tasolla, ja siirtyi näin sitten verenperintönä minulle. Ensimmäisenä hevosena toimi äidin vanha hevonen Fransboy, " Fransu" . Ensimmäiset ratsastukseni olen tehnyt äidin sylissä kantoliinassa. Fransu oli iso ori, mutta maailman kilteimmän luonteen omaava hevonen. Sitä olen talutellut ja hoitanut todella pienenä.

 Olin rakastunut hevosiin palavasti, niin pienestä kuin osasin. Ne on aina olleet intohimoni, liikuntani, turvani ja tukeni. Olen aina voinut elämän potkiessä päähän turvautua niihin. Olen voinut myös kaikessa hyvässä jakaa sen hevosten kanssa. En tiedä mitään parempaa, kuin hevosen ja ihmisen saumaton yhteistyö ja ymmärrys. Se on jotenkin valtaisan hieno tunne, kun suuri saaliseläimen vaistot omaava eläin kuuntelee, ja tekee pienistä asioista mitä suurempia juttuja. Kuinka kaunis onkaan luonto hevosen selästä. Miten vauhti tuntuu niin hienolta esteradalla. Miten iloiseksi hevosen hörähdys aamulla voikaan saada. Noh, nää nyt on juttuja mitä ehkä vain hevosihminen ymmärtää. Jos et ole kokeillut, mene ihmeessä. Takaan että yllätyt. Jos et ylläty muusta, niin ainakin siitä miltä sisäreitesi tuntevat seuraavana päivänä ratsastamisen jälkeen. Enpä oo saanut sellaista kipua, vaikka mitä salilla olisinkaan tehnyt.



Oli hyvää tuuria, että vanhempani ostivat äidin lapsuudenkodin meidän lapsuudenkodiksi. Pihassa oli pieni talli. Siinä on ollut äidin hevonen lapsena, ja sitemmin minun hevoseni. Sen oveen taidettiin askarrella pienelle esikoululaiselle Ollin talli kylttikin. Sinne tuli ensin shetlanninponi. Mässeboda Philippa, jota Lipaksi kutsuttiin. Lipan kanssa on menty pitkin pusikoita vuosi tolkulla, vaikka se ei pitkään meillä ollutkaan. Sen osti sitten sitemmin ystäväperhe, joten Lippa jäi elämään mukaan senkin myötä. Lippa oli ovela ja hauska luonne. Makoili lätäköissä ja teki pienelle ratsastajalle vaikeuksia. Toisaalta se lönkytteli turvallisesti lapset selässään. Kuitenkin, jos sitä ei kiinnostanut niin se meni vaikka maate ratsastaja selässään. Pukkeja se osasi heitellä ja karata naapurin kasvimaalle. Hieno se oli silti ja opetti että ratsastus ei ole helppoa. Lipan jälkeen meille tuli Askö Tolvan, jota kutsuttiin Apoksi. Appo olikin meillä monta vuotta. Apon kanssa on kuljettu pitkä tie. Se opetti ratsastuksen hienompia saloja. Shetlanninponiksi ja ylikorkeaksi sellaiseksi pystyin menemään sillä kahdeksanteen luokkaan asti. Sitten alkoivat jalat viistää maata. Appo oli taitava ja osaava. Pomppasi esteitä oman korkeutensa verran. Kisoissa se voitti jokaisen luokan mihin mentiin. Se veti kärryjä ja kouluratsastuksessa osasi väistöt, avot ja sulut. Oli myös vaikeuksia mitä oman ponin kanssa koettiin. Oli se välillä niin vaikeaa aamulla herätä, ja mennä ruokkimaan hevonen. Pimeä piha ja talli sen perällä pelottikin. Kaatosateella ratsastaminen ärsytti. Paskanlapiointi oli päivittäistä. Kaikkea tätä kun ajattelee on silti sanottava, että mikään ei ole ollut niin arvokasta lapsuudessa kuin tämä.  Aiemmista teksteistäni on tullut ilmi rankkoja asioita lapsuudessa, mutta tämä on sitä iloa, ja elämän kantavaa voimaa. Tuon pikkuponin kanssa saatiin kulkea matkaa, jota ei voi sanoinkaan selittää. Eläkepäivillensä Appo pääsi terapia käyttöön tutulle ihmiselle samaan kaupunkiin. Sain melkein viikottain vierailla Apon luona, ajamassa ja hoitamassa sitä. Olen kiitollinen, että se side ei katkennut. Viimeiselle matkalleen Appo käytiin saattamassa yhdessä. Kauniin pellon reunaan päättyi vanhan ponin elämä lähes 30- vuotiaana. Moni voi ajatella, että hevonen ja eläin on eläin. Minä ajattelen, että tämä poni oli minulle yksi rakkaimmista ystävistä. Se on nähnyt hyvimmät ja pahimmat hetket lapsuudessa. Ette voi arvatakaan miltä tuntuu, kun itkettää ja poni tökkää turvalla. Lähetääs taas. Lenkille.





Kaiken rinnalla tässä oli paljon muitakin hevosia. Taisin olla kylällä poika, joka iskettiin hevosen kuin hevosen selkään. Ei ollut väliä oliko hevosella ratsastettu tai ei. Minä menin. Jälkeenpäin ajateltuna ei uskokaan, miten lapsella ei ole itsesuojeluvaistoa. On sitä menty jos missäkin puskassa. Mutta hengissä ollaan. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut ratsastaa. Ravureita, lännenratsuja, suomenhevosia, vikellyshevosia ja kilpahevosia. Ihan kaikkea. Se on opettanut myös paljon luonnollista hevosmiestaitoa. Taitoa olla hevosten kanssa ja ymmärtää hevosen kieltä. Kuulostaa naurettavalta monesta, mutta kyllä. Hevosella on oma kielensä, jonka ymmärtäminen vie varmasti minut hautaan. Hautaan siinä mielessä, että sitä ei voi koskaan oppia liikaa. Lännenratsastus opetti erityisen paljon tätä asiaa. Tehtiin pyöröaitauksessa "hevoskuiskaus" menetelmiä, ja opeteltiin käsittelemään hevosta pelkällä kehonkielellä. Näitä asioita edelleen hyödynnän, vaikka ratsastamiseni ja hevoset ovat ehkä erityyppisiä mitä silloin. Oma juttuni kuitenkin löytyi klassisemmasta englantilaisesta ratsastustyylistä. Esteratsastus erityisesti on minun juttuni. Olennaisena osana hevosiin kuuluu kaikki se muu. Ruokinta, siisteys, ja rutiinit. Hevosen huolto on hyvin lähellä ihmistä. Samoista asioista koostuu hevosen, että ihmisen hyvä arkielo. Riittävä lepo, ruoka, liikunta ja uni. Rutiinit ja rytmit ovat tärkeää hevoselle. Niinkuin ihmisellekin. Ei sillä, että sen tarvitsisi olla kaavamaista. Näistä perusasioista kostuu kuitenkin hyvin se, että se vähemmän kaavamainen voi olla parempaa. Ihmisillä ja hevosilla.



Kilpaurheilua en saanut lapsena paljonkaan harrastaa. Suuri unelmani oli ja tavallaan on edelleen olla kilparatsastaja. Lestadiolaisuus kasvuympäristönä kieltää kilpailemisen. Itse muistan päällimmäisenä perusteena olleen sen, että maallista kunniaa ei saa tavoitella. En edelleenkään ymmärrä tätä perustetta, mutta lapsena se tietysti oli hyväksyttävä. Sain onneksi kuitenkin hetkiä kilpailemiseen. Kilpaileminen on minulle luontaista. Itse ajattelen, että se on tapa tarkistaa omaa ja hevosen tasoa. Se on myös tavoitteita ja motivaatiota ratsastamiseen tuova elementti. Itselleni ratsastus harrastuksen ja elämäntavan vuoksi on kuitenkin tavoitteellista. Haluan kehittyä. Omalle kehittymiselleni tarvitsen motivaattoria. On asia mikä hyvänsä. Kilpaileminen on osa tätä. Lisäksi minusta kilpaileminen on yksinkertaisesti hauskaa. On hauskaa kun tulee pieni taistelutahto, että minä voitan tämän. On hauskaa kun hevoset ja ratsastajat ovat kilpailutunnelmassa. Jännitys, ja vauhdin elementti kasvaa. Minusta tämä on hienoa. Tämä on kuitenkin ollut todella vaikea juttu minulle. Lapsena kun ei saanut kilpailla, niin on tavallaan tipahtanut kärryiltäkin. Ei ole "nimeä", jonka perusteella voisi hankkia kilpahevosia. Suomessa laji on kuitenkin vielä niinpaljon pienempääkin, kuin ulkomailla. Ei ole sosiaalialalla palkat sen mukaisia, että ostaisi kilpahevosen itsekään vielä. Olen monesti todennutkin, että tämä on ollu vaikein katkeruuden aihe lestadiolaisuudelle. Se oli suurin unelma pikkuisena poikana, jota tavoitteli. Olla kilparatsastaja. Varmaan se on myös melkein jokaisen pikkuratsastajan unelma. Sitä ei saanut, ja syytä ei koskaan ymmärtänyt. Monia päteviä syitäkin tietysti asiaan voisi olla. Moni ei voi kilpailla, eikä välttämättä ole mahdollisuutta harrastaa koko lajia. Ratsastus on kallista. Liiankin kallista. Uskonto ei  kuitenkaan mielestäni ole koskaan syy, antaa lapsen olla tavoittelematta unelmiaan.



Nyt tilanne on jollain tavalla toisenlainen. Hämeenlinnassa ja Turussa olen mennyt useita hevosia. Ratsastellut ja hoitanut. Vuokrannut, kouluttanut nuoria, ja auttanut ihmisiä hevostensa kanssa. Hämeenlinnasta sitten mukaani tarttui kokonaan Lego, joka kulki useamman vuotta mukana. Lego oli hieno ja elävä hevonen. Muistelen ensikertaani Legon selässä, että sen omistaja sanoi sen olevan vähän persoonallinen. Olin mennyt kokeilemaan heidän toista hevostaan alunperin. Latea, joka jäi myöskin ratsastettavakseni. Tämän jälkeen vähänkuin sattumalta kokeilin Legoa. Minulla tulikin heti sen selässä olo, että tämä on mun tyyppi. Pukitteleva pieni pirulainen, joka rakasti ihmisiä. Sen kanssa hypättiin, mentiin rodeolaukkaa ja treenattiin. Sen kanssa tein myös pitkään Turussa terapeuttista ratsastusta ja hevostoimintaa lastensuojelulapsille. Lego oli jännä tyyppi. Muistan tilanteita, jossa lastensuojelusta hyvin vaikeita nuoria kävi tallilla. Iski sellaisen Legon selkään ja lähti metsään kävelylle. Lego sai ihmiset puhumaan ja puhumaan. Osoittamaan tunteita. Kunhan tämä kaikki tehtiin rauhassa. Näitä lapsia Lego kantoi aina turvallisesti ja varovaisesti. Toisaalta muutoin Lego valitsi kenen se antoi vaatia itseltään. Ei tullut mitään ilmaiseksi, mutta sitten kun tuli sitä kans tuli. Nimittäin upeita liikkeitä ja hyppyjä. Sen kanssa on valmennuksissa menty hienoja ratoja. Legon matka päättyi kesälaitumelta vihreimmille laitumille muutama vuosi sitten. Legolla oli ollut vähän vaivoja, ja ikäkin alkoi painaa. Legon viimeinen kesä sujui kauniisti kesälaitumella. Siitä se nautti. Lego ei kuitenkaan ollut eläkehevosena hyvä. Se vaati liikuntaa, jotta pysy järjissään. Se ei olisi kestänyt oikein kevyttä käyttöä. Lego on myös toinen hevostyyppi Apon jälkeen, jonka kanssa jakoi vaikeita vuosia. Ette uskokaan, että se on ensimmäisiä kelle olen metsätiellä sanonut "että hittovie koni, mä oon homo". En tiedä heittikö Lego tästä perseensä ilmaan, mutta hyvin saattoi olla niin. Hevoselle puhuminen auttoi tilanteissa. Niinkuin monesti se auttaakin, että asian sanoo ääneen. Hevonen kuitenkin on elävä olento, ja vaikka se ei vastaa niin se sille sanominen auttaa. Höpöttelen edelleen hevosille. Hyviä ja pahoja juttuja. Yleensä ihmisille tulee eläinten kanssa "lässytys" reaktio. Mä oon jollain tasolla ohittanu sen vaiheen, kun tulee puhuttua asiasta ku asiasta. Viimeksi taisin höpötellä nykyisestä hallituksesta hevosille. Hullu mikä hullu.  Lego on myös ensimmäinen hevonen, kenen selkään Sebastian meni. Tutisten ja vapisten. Nykyään Seba käy viikottain tallilla. Liekö Legon aiheuttamaa hevoskärpästä. Mulla ei tietty oo vaikutusta. Kunpa vois kiittää hevosia isommin. Lego ansaitsee ison sellaisen.



Nyt mun elämään on löytänyt hienoja hevosia kaksin kipalein. Omaa minulla ei ole, vaikka tulevaisuudessa sellaisen toivonkin hankkivani. Nyt kuitenkin arkeani jakaa Kalle ja Onni. Kaksi hyvin erilaista hevosta. Sattui olemaan Onni, joka potkas. Olin etsiskellut pitkään hevosta, jolla voisi treenata ja kilpaillakin. Näitä on joskus vaikea löytää. Pitkällä ratsastuskokemuksella myös hevosta, jolla voisi kehittyä on vaikeaa löytää. Monesti hyvillä hevosilla on jo ratsastaja omistajasta itsestään. Nämä löytyivät vähän sattumalta ystävän kautta. Tutustuin ihaniin ihmisiin ja hevosiin. Toisella omistajalla aikataulut olivat kiirellistyneet niin, että hän tarvitsi kakkosratsastajan. Toisella taas oma ratsastaminen painottui kouluratsastukseen, ja hän tarvitsi ihmistä joka hyppäisi. Tämä osui kuin nenä päähän. Totaalinen kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Onni on hieno saksasta tuotu hevonen, jolla on kilpailtu paljonkin. Sillä on paljon kapasiteettiä este, mutta myös koulupuolella. Ollaan treenailtu ahkerasti tämä kevät. Ekat kisatkin käytiin jo. Onnissa tykkään sen erittäin laadukkaasta ja mukavasta ratsastettavuudesta. Se myös vaatii ratsastajaltaan töitä. Omalaatuisella tavallaan se vaatii paljon töitä, mutta hirvittävästi herkkyyttä. Onni on taitava ja suuri hevonen, jonka kanssa toivottavasti päästään kisailemaan nyt useammatkin kisat kesällä. Onni on myös hurmannut erityisesti Sebastianin luonteellaan. Seballa on nyt menossa se lässytys vaihe. Onni saa tuta tätä hellittelyä monta kertaa viikossa. Onnin lisäksi tulinen täysverinen on takapuoleni alla viikottain. Kalle on entinen laukkahevonen, ja sitemmin toiminut kouluratsuna. On se estekisojakin käväissyt välissä, mutta pitänyt pitkän hyppytauon ennen mun aloittamista. Vauhtia tässä hevosessa riittää. Alun estekerrat olivat enemmän harjoittelua siitä, että hevonen pysähtyy jossakin kohtaa. Sai se minut maneesin hiekkoja maistamaankin selästään. Sitemmin ollaan löydetty yhteinen sävel ja tapa mennä. Kallen kanssa ei tule tylsää. Se pistää ratsastajan töihin, koska liian rennostihan tätä ei saa ottaa. Kalle tiputtaa alas, jos liiaksi rentoutuu. Kalle on myös jollain tasolla yllättänytkin osaavudellaan. Ensimmäisissä estekisoissa se mennä pompsautti tyylikkäästi ja rauhallisesti puhtaan radan. Mä oon vähä sanonut, että Kallessa on pientä homohevosta. Se on välillä vähän feminiinen ja takapuoltansa keikutteleva homppeli heppa. Siksi me varmaan tullaankin toimeen. Samanlaista pölöyttä. Näiden hevosten kautta on myös mukaan tullut ihania ihmisiä. Treeni porukkaa. Kerran pari viikossa on ihanaa touhuta yhdessä estetreenit. Rakentaa esteet ja treenata. Opastaa kouluratsastuksessa toinen toistamme. Laukata pelloilla ja maastoissa. Meillä on kiva pikkuinen talli ja hyvät ihmiset siellä. Sekin on harvinainen löytö.



Ikäviä juttuja hevospiireistä on kateus. Kateus on varmaan yleisestikin tämän maailman paskimpia tunteita. Oon törmännyt koko elämäni siihen, miten paljon hevosihmiset puhuvat pahaa toisistaan. Olen sortunut siihen itsekin kyllä. Jotenkin viimevuosina on ajatellut ja toivonut itse toimivan toisin. En voi sanoa, että virheettä olen tämän mennyt, mutta pyrin siihen. Minusta tämän lajin keskimmäinen, ja yhdistävä asia on se rakkaus hevosiin. On se kumma, että ihmiset eivät voi ajatella sen olevan kantava asia. Monen lajin lopettamisen syynä on se pilkka mitä koetaan. Valmennuksissa, tunneilla ja kisoissa kuulee jatkuvasti, että kato miten toi ratsastaa. Kato kuin ruma hevonen sillä on. Kato millaset kuteet sil on. Kuitenkin tässä me kaikki harjoitellaan, opitaan ja tehdään virheitä. Rakastan ratsastuksesssa sitä, että tässä oppii aina. Aina siihen asti, kuin ei enää hevosen selkään pääse. Ja senkin jälkeen voi oppia katsomalla muita. Tässä lajissa voi sanoa olevansa taitava ja hyvä, mutta kehittymistä voi tapahtua ihan aina. Itse toivon, että voisin yrittää arvostaa jokaisen oppimista ja kehittymistä. Iloita jokaisesta, joka ratsastaa. Iloita siitä, että lajilla on harrastajia ja kilpailijoita. Opettaa ja oppia itse. Erityisesti toivon sitä lasten- ja nuorten pariin, jossa tätä lajia aloitetaan. Kannustavaa ja iloista ilmapiiriä. Hevonen on eläin, joka opettaa suuria asioita ihmiselle. Ei tuhottaisi kenenkään oppimista meidän ihmisten välisellä typeryydellä. Eikä tuotaisi lajiin liikaa painetta. Sekin omalta osaltaan voi aiheuttaa hevostenkin huonoa kohtelua. Itse ohjaisin kohtelemaan hevosta, kuin toista ihmistäkin. Kunnioittavasti suhtautuen. Hevosaiheesta ja elämäni hienoista hevosista jatkaisi päiväkausia. Tässä kuitenkin pääasiallisia asioita, ja sitä mitä se minulle on. Toivottavasti aukeaa sellaisellekin, joka ei hevosista tiedä. Mä oon sanonu, että jokaisen tulisi osata ratsastaa. Sen verran, että voisi kävellä hevosen kanssa metsälenkin. Se on nimittäi maailman paras juttu.



-Olli



tiistai 7. huhtikuuta 2015

Omasta homoudesta huumorilla ja vähemmän huumorilla

Hellurei!

Tänään iski inspiraatio kirjoitella tästä aiheesta laajemminkin omia pohdintoja. Omasta homoudesta, ja siitä miten kaiken sen olen kokenut. Tässä tuli mieleen ajatus, että sinänsä se on hassua. Se että kirjoittaa homoudesta. Koska itselle se ei tietyllä tavalla ole mitään sen erityisempää. Sitten taas toisaalta on. Lähtökohtaisesti minä olen kuitenkin vain Olli. Ei minussa ole etuliitettä Homo-.

Availin rankkoja kokemuksia kiusaamisesta ja erilaisuudesta jo aiemmin. Ne ovat yksi osa minua, ja haavoja jotka ovat olemassa. Ne liittyvät vahvasti seksuaalisuuteeni. En nyt avaa niitä tässä sen suuremmin, tai ainakin yritän tehdä sen erilaisesta näkökulmasta. Tajusin pitäväni enemmän pojista, kun olin yhdeksän. Ihastuin, ja taas loputtomasti ihastuin moneenkin poikaan. Toki, samalla tunsin myös ihastuksia tyttöihinkin. Joskus olen omalta osaltani pohtinut paljon, olenko biseksuaali. Olen kuitenkin todennut, että naisia kohtaan en koskaan kykene tuntemaan sellaista tunnetta, jota mieheen. Ihastumista, ja kiintymystä kyllä. Rakkautta en osaa siinä mielessä, vaikka montaa naista ystävänä, siskoina rakastankin suuresti. Lapsena ja nuorena sitä ei oikein tunnistanutkaan. Osannut erottaa ihastumisen, rakastumisen, tai saati sitten valtaisan seksuaalisen vetovoiman tunnetta. Minä olen voinut tuntea pientä ihastumista, ja seksuaalista vetovoimaakin naiseen. Olen ollut pidemmissäkin parisuhteissa naisten kanssa. Olen välittänyt, kiintynyt ja harrastanut seksiäkin. Kaikesta tästä huolimatta, minä olen homo. Jokin, ja tietyllä tavalla paljonkin on puuttunut.

Valtaisa halu yrittää olla naisen kanssa oli kuitenkin vahva. Olin vahvasti sitä mieltä, myös jo oltuani miestenkin kanssa seksuaalisesti. Valehtelin itselleni, ja muille yli kymmenen vuotta. Se sattui ja painoi. Oli muutama rakastuminenkin tänä aikana. Miten kamala tunne se onkaan. Olla rakastunut, ja olla sitä ihmiseen, jolle et ikinä saa sitä sanoa. Kun et voi käydä sitä keskustelua, että olen ihastunut, rakastanut ja minulla on tunteita. Olet ja elät, ja et sitä saa sanoa. Näitä keskusteluja muistan käyneeni naisten kanssa, vaikka sellaista vahvaa tunnetta ei ollutkaan. On tullut tyttöjä, jotka ovat ihastuneet, rakastuneetkin. Olen itse ihastunut. Olen joutunut tilanteisiinn, jossa kerron että minä en tunne niin. Ikinä en ole voinut sellaista kertoa miehelle ennen kaapista tuloani. Enkä ehkä kertoisikaan lapsuuden ja nuoruuden ihastuksilleni. Sehän olisi heistä ällöttävää. Likaista, hävettävää ja iljettävää. Vai olisiko? En tiedä, mutta uskon niin.

Muistan myös ensimmäisiä pieniä salaisia treffejä muutaman pojan kanssa. Kadun tänä päivänäkin sitä, että itse sitten sillä pelolla ja kaapissa olemisen tuskalla satutti. Satutti jotakin, joka kertoi ihastuneensa, halusi esitellä kavereilleen, tai vaikka seurustella. Minä en voinut ja katosin. Jälkeenpäin olen joskus pyytänytkin anteeksi sitä, että satutti eikä koskaan antanut edes syytä. Vain katosi. Koska elämässä kyllä rakastutaan ja erotaankin. Koen että näissä tilanteissa syyn antaminen toiselle vapauttaa. Vapauttaa toista, ja vapauttaa itseä. Olen koittanut ajatella, myös että ne tytöt keitä minä olen satuttanut ymmärtäisivät nyt. Ymmärtäisivät paremmin, että se pikkuinen homoteinipoika ei ole ymmärtänyt ja uskaltanut. Ei ole voinut kertoa todellista syytä, miksi suhde tai rakkaus ei kestä.

Mikä tässä sitten on pahinta? Pelko on pahin. Pelko siitä, että tuomitaan. Pelko siitä, että hakataan. Pelko siitä, että menettää. Ja kaikki niistä kävikin monessa suhteessa toteen. Käy edelleen elämässä, ja tulee varmasti vielä käymään. Monesti me pelkäämme niin paljon erilaisia asioita. Pelko on paha vihollinen. Uskon, että näin homoseksuaalina olen pelännyt ja joskus vieläkin pelkään vaikeita tilanteita. Niitä juoksen joskus pakoon. Siksi pelkojen käsittely on ollut todella tärkeää. Pelko voi olla hyväkin asia. Pieni epävarmuus persauksessa, voi jossakin tilanteessa auttaa. Mutta toisia ihmisiä meidän ei tulisi pelätä. Kaikkein vähiten meidän tulisi olla pelkäämättä itseämme. Itse olen sitä kautta oppinut suurimman jutun - mitä rakkaus on. Eikä vain siinä seksuaalisessa mielessä, vaan ihan rakastamaan vahvemmin kaikkea ympäröivää. Ennen kaikkea toista ihmistä. Uskovainen en ole enää, mutta uskon että rakkauteen uskominen ja sen toteuttaminen on ihmiskunnan suurin ja tärkein tehtävä. Kliseistä, mutta helvetin vaikea se on täällä toteuttaa.

Olen ollut kiitollinen, että itse ymmärsin erota omasta uskonnollisesta kasvuympäristöstä paljon ennemmin kuin tulla kaapista. Niiden kahden prosessin läpikäymisestä yhtäaikaa en ehkä olisi kuivin jaloin selvinnyt. Melkoisessa myrskyssä on ihan erikseenkin ollut. Monen erilaisen prosessin kanssa sitä onkin kamppaillut. Olen kuitenkin todennut, että keskittymällä ensin yhteen kaaokseen on helpompi selvitä seuraavastakin myrskystä. Kaapista tullessani minulla oli vahvemmat jalat seisoa omillani, kuin ennen sitä.

Lapsuudessa kiusaaminen, ja pelko homouden paljastumisesta pakotti tekemään monenlaisia asioita. Salasin hevosharrastamiseni, jos pystyin. Se oli ensimmäinen, mistä aina kuulin homoudesta. Olin heppatyttöä ja Homo-Ollia. Ensimmäisiltä luokilta lähtien. Se oli jotenkin hassua jälkeenpäin ajateltuna, etten ollut sitä muille kuin lestadiolaisille. Varmaan moni homo on kuullut omanlaistansa kiusaamista. Uskon kuitenkin, että erilaisuus korostui pienessä yhteisöelossa. Tämä johti erilaisiin käytösmalleihin itseni kohdalla ainakin. Yritin puhua matalammalta ja miehekkäämmin. Sitä tein vielä nuorena aikuisenakin. Mietin jatkuvasti ja aina, miten puhun. Olen pohtinut koko teini-ikäni, miten kävelen. Ettei pyllyni keikkuisi liikaa, ja etten näyttäisi homomaiselta. Olen hillinnyt käsillä elehtimistäni ja kuvailevaa puhetapaani. Miettinyt sitä jatkuvasti. Olen keskittynyt koko armeija- aikani siihen, että puhun myös yhtälailla pillusta ja viinasta. Vaikka mieli olisi tehnyt mieli joskus sanoa, että hitto toi kundi on kuuma. Enhän minä voinut. Olen tapaillut paljon tyttöjä, ja puhunut heistä. Olen ollut paska poikaystävä tytöille. Olen haukkunut muita homoja ja arvostellut tätä "sairasta" elämäntapaa. Tällä pystyi miehekkäästi salaamaan omaa homoutta.

Kaapista tuleminen oli yhtä ihanaa ja yhtä järkyttävää, kuin pystyin kuvittelemaan. "Mähän aina sanoin", sanoi moni. Niin, niinhän minulle aina sanottiin. Olisittepa sanoneet vähemmän, ja olleet arvailematta. Toisaalta sekin on ymmärrettävää. Olen aina jälkeenpäin sanonut, että antakaa tilaa sille jonka seksuaalisuutta epäilette. Elkää homotelko, ja miettikö liikaa. Luulen, että minua se lukitsi vielä enemmän. Pelko siitä, että oli liian monta tapaa paljastua. Kunpa olisi vain saanut olla. "Voithan sä olla homo, mutta ei sitä pidä missään mielessä toteuttaa".  Näin todettiin, vaikka olin useamman vuoden ollut jo irti lestadiolaisesta yhteisöstä. Syytettiin homoutta uskonnosta irtautumisestani. Tämä ei koskaan ollut syy eroamiseen. Yhteisö on julkisestikin kuvannut, että heidän yhteisössään on homoja, mutta seksuaalisuutta ei saa toteuttaa. Mä totean siihen, että tuollaiseen lausuntoon pitäisi puuttua lailla. On järkyttävää, että lapselle ja nuorella voidaan opettaa noin. Se opettaa lähtökohtaisesti kauhistuttavan vääristyneen kuvan seksuaalisuudesta. Jokaisen, ihan jokaisen ihmisen on saatava tuntea seksuaalisuutensa. On jokaisen perusoikeus saada tuntea ihastuneensa, rakastuneensa. On jokaisen oikeus katsella ihmisiä ja ajatella jonkun olevan kaunis tai komea. Erityisesti minusta jokaisen ihmisen tulisi elämässään saada kokea koskettamista. Sellainen kosketus, jota haluaa myös seksuaalisesti. Uskotaan kosketuksella olevan valtaisia voimia. Itse uskon, että jokainen toista ihmistä koskettanut allekirjoittaa sen. Kyllä, koskea voi ystäviä ja perhettä. Mutta myös toisella tavalla. Sillä kaikista hellimmällä, ja kaikista seksuaalisimmalla kosketuksella tulisi jokaisen saada koskettaa. Minusta on hirvittävää, jos joku kieltää sen. Lisäksi isona elementtinä huomasi ihmisten kritisoivan anaaliseksiä. Kauhisteltiin pippelin pyllyyn menemistä. Kyllä, ihan näillä sanoilla. Oli jotenkin uskomattoman huvittavaakin huomata, millaisena kauhistuksena tämä on nähty. Loppujen lopuksi kuitenkin niissä makuuhuoneissa tehdään tätäkin myös sillä nais/mies-akselilla. Mitä seksi loppujen lopuksi sitten onkaan? Säälin sellaisen kumppania, joka ajattelee seksin olevan pippelin menemistä pimppiin, tai pyllyyn. Itselleni seksi on myös todella paljon laajempi ja syvempi kokonaisuus.



Kaapista tuloni jälkeen muistan hetkiä, jolloin jätkäporukassa ei enää haluttukaan saunaan. Ihmettelen sitä edelleen. Minä olen joskus sanonut muutamalla ystävälle, että kiinnostaako teitä se jokainen pimpero? Ei varmasti. Ei minuakaan, eikä ketään muutakaan homoa kaikkien kikkeli. On jotenkin käsittämätöntä, että homouden ajatellaan olevan jotenkin yliseksuaalista. Kaikkia halutaan ja kaikkia pannaan. Kuvioihin tulee niin sanottu homoelämä. Kyllä, on varmasti homokulttuuria ja -elämää. Ei se kuitenkaan ole mitenkään pahaa. Mä koen, että mulla on esimerkiksi hevoskulttuuria, hevospiirejä. Sitten mulla on homokavereita, ja voidaan mennä joskus vaikkapa homobileisiin. Yhtälailla on jääkiekkoporukoita, tennisporukoita, se jätkien saunajengi, tai sählyporukka. Niillä voi olla joskus omat bileensä. On sinkkuiltaa, ja räppijuhlia. Meillä homoilla, voi olla homobileitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että homoilla olisi oma maailmansa ja pelottava kulttuuri. Ihan samanlaisia tallaajia ne kaikki ovat. Monesti tietysti julkisuus ruokkii väärää kuvaa. Mediassa esiintyvät homot ovat jotenkin kummallisesti monesti riikinkukkomaisia, ja sulkahattupäisiä karnevaalihomoja nahkastringeineen. Heillekin on paikkansa, ja entäs sitten. Voinen jopa itsekin joskus homostella. Keikutella tapapuoltani Priden rekassa, ja tanssia. Entäs hitto sitten?! Voi se heteromieskin villiintyä Suomen voittaessa jääkiekko-ottelussa. Se kuitenkin on harmi, että julkisuudessa on ollut liian vähän homojen elämään liittyvää tavallisuutta. Tavallisten pariskuntien ja ihmisten eloa. Niitä tavallisia koteja, ja aamukahveja. Rakkautta ja riitelyä.

Mistäkö minä sen tiedän, että me elämme tavallista elämää? Lukuunottamatta sitä, vain homojen harrastusta, joka on tietysti se kuuluisa peppuseksi. No ihan siitäkin, että useamman tytönkin kanssa olen ollut. Elänytkin tätä elämää. Nähnyt sitä myös ympärillä. Näen myös työssäni perhetyössä päivittäin erilaisia perheitä. Homoparin elämä ei poikkea tavallisuudessaan ja arkisuudessaan mistään. Se arki ja ne asiat ovat samat. Edelleen kuitenkin me homoparit kohdataan vihaa, väkivaltaa, ja ennakkoluuloja. Arkielossa kuitenkin huomaamme eroja. Huomaamme sen siitä, kun lähdemme ulos ja kävelemme käsi kädessä. Aina täytyy olla vähän valpas, varsinkin pimeällä. Tiettyjen katujen, tai kuppiloiden kulmalla me vielä ainakin pelkäämme. Pelkäämme niin, että emme kävele käsi kädessä. Olen joskus miettinyt sitä, että en ikinä miettinyt sitä kun piti tyttöä kädestä. Nyt mietin, kun rakastan suuremmin kuin koskaan. Tiedän että moni muukin miettii. Useamman kerran vuodessa saa kuulla homottelua, hyi vituttelua, ja ällöttävää. Saa myös kuulla lausuttavan, että ihania, söpöjä, ja nähdä hymyilyä. Toisaalta nekin ovat tosi mukavia, ja toisaalta taas kertovat siitä, että olemme erikoisia. Töissä, kaupoissa, tai mitä tahansa asioidessani voi joutua tilanteeseen, jossa puhutaan puolisosta, vaimosta, tai miehestä. Minä joskus mietin, että uskallankohan tässä sanoa, että minun mieheni. Siitä voi seurata outoja katseita, ja hämmentymistä. Hääpukuja katsellessamme liikkeen naismyyjä ei halunnut tai käsittänyt millään, että emme ole bestman ja sulhanen. Ennen kuin sanoin asiasta tiukasti. Tämän jälkeen palvelu oli latteampaa. Tälläistäkin edelleen on.

Miettiessämme lasta, jouduimme seuraamaan järjetöntä keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista. Liittomme on se vähemmän arvokas. Meitä verrataan pedofiileihin, sairaisiin ja eläimiin sekaantujiin. Julkisesti ja medioissa. Tällä hetkellä kerätään nimiä Aito avioliitto-kampanjalle, jossa halutaan perua avioliittolain muutos. Mielestäni nimi jo kertoo erittäin rumasta ajattelusta. Sanalla aito kuvaisin itse ainakin meidän liittoa.



Haluaisin saada jollekin homovastaiselle, foobikolle tai vihaajalle erilaisen lapsen silmät ja ajatuksen. Että se pikkupoika olisi saanut sanoa: "Vitsi, toi naapurin poika on söpö!" Sen ymmärryksen, että miten se pieni lapsi tunsikin niin. Se saisi tuntea niin, ja sanoa sen ääneen. Ettei se pieni lapsi  joutuisi miettimään sellaista, mitä se pieni lapsi mietti silloin. Että se saisi tuntea ja kasvaa niinkuin sen ympärillä moni on saanut. Sen ympärillä Matti sanoi tykkäävänsä Petrasta. Se oli söpöä ja ihanaa. Sen ympärillä että Olli olisi voinut sanoa, että tykkääkin Pekasta. Totesin aiemmin, etten ole uskovainen, mutta uskovaisille haluaisin sanoa jotakin. Jotain mitä mieleeni on Raamatusta jäänyt. Minusta se on sen suurin opetus. Se kuuluu näin: " Suurin niistä on rakkaus".

-Olli

Kuvat: Jussi Vierimaa Photography




maanantai 2. helmikuuta 2015

Taide ja sen terapeuttinen vaikutus itselle ja muille

Töttöröö maanantai!

Pää jumissa, työpäivä takana ja nälkäkin ois. Silti päätin istahtaa tähän blogin ääreen ja palautella mieleeni vähän kesän ja syksyn projektia. Tein valokuvaaja ystäväni Annikan kanssa valokuva/runonäyttely matkan. Sanon matka, koska se todella oli sitä. Näyttelymme oli esillä Rikhardinkadun kirjastossa marraskuun ajan. Projektille on tulossa jatkoa jossakin muodossa, ja jossakin kohtaa.




Idea lähti eräänä kesäisenä päivänä ajellessamme tallille. Oltiin ystävystytty, ja kesä oli kaunis. Kummallakin oli tietyllä tavalla fiilis, että on herännyt johonkin seesteisempään olotilaan itsestä, ja elämästä. Monella takana isoja elämänmuutoksia, ja vaikeita asioita. Oli myös asioita, jotka olivat ja ovat varmasti osaksi edelleenkin vaikeita ja prosessoitavia asioita. Annika oli aiemmin varannut itselleen tilan omalle näyttelylle, mutta projekti haki vielä muotoaan. Ensin Annikalta tuli idea, että hän haluaisi käyttää minua mallina jossakin teoksessaan. Idea tästä jaloistui ja vähän enemmän höpöteltyämme, se jaloistuikin sitten vähän pidemmälle. Päätimme yhteistuumin, että mitä jos teemmekin yhdessä näyttelyn. Totesimme kumpikin, että olemme kirjoittaneet paljon. Kirjoittaminen oli meille kummallekin tapa ilmaista itseä, ja purkaa tuntoja. Tästä tuli idea valokuva ja runonäyttelystä. Näyttelyn nimeksi tuli " minusta tuli kokonainen". Tällä halusimme ilmaista muunmuassa sitä, minkälaisista asioista selviäminen ja millaiset tapahtumat muokkaavat meistä ehyttä ihmistä. Kokonaisuus on itselleni matka, jonka toivon kestävän aina elämän tappiin saakka. Nimellä ei ole tarkoitus osoittaa, että olisimme tai kokisimme olomme valmiiksi ihmiseksi. Paketiksi, joka ei enää kasva. En usko, että sellaista edes on. Ajattelen elämän olevan loputonta kasvua. Tai ennemminkin sanoisin, että toivon niin. Näkeehän sitä ihmisiä, jotka ovat paikallaan. Katsovat maailmaa, jonkun muun kautta kuin itsensä. Tai elävät pientä elämää, joka ei suo poikkeuksia. Ajattelisin, että kukanenkin elää sellaista elämää kuin tahtoo. Niin kauan kun suo sen myös toisille. Täytyisi opetella ottamaan vastaan, myös ajatuksia toisenlaista tavasta tallailla tätä palloa.




Itselleni kirjoittaminen on ollut tapa purkaa pahaaoloa, tuskaa, selittämättömiä kysymyksiä, riitoja, ja pettymystä. Se on ollut myös tapa purkaa rakkautta, iloa, ja onnea. Selviytymistä ja prosesseja. Olen kirjoittanut runoja, tekstejä ja biisejä. Omasta ja muidenkin elämästä. Niinkuin minä sen näen. Suosittelen jokaista joskus kirjoittamaan. Se jäsentää, ja selkeyttää. Se lohduttaakin. Sen kautta voi saada ahaa elämyksen. Kirjoittaminen tulee minulla varmaan myös sen kautta, että luin lapsena hirvittävästi. Lukeminen on jotenkin harmittavasti jäänyt. Siihen voi olla syynä osaksi oma lapsuuteni ilman televisiota ja elokuvia. Olen tainnut viime vuodet panostaa siihen, että myös sellainen sivistys itselleni kuuluu. Hyviä ja antoisia elokuvia on, siinä missä kirjojakin. Ne voivat kaikki antaa jotakin hienoa. Tai toimia ihan vaan löhöpäivän viihteenä.




Valokuvaaminen oli itselle siinä mielessä vierasta, etten ollut tehnyt sitä kunnon välineillä ennen. Tietysti on tullut kuvailtua ja olen aina ollut esteettisyyttä rakastava ihminen. Siksipä sellaisen näkeminen kamerankaan takaa ei tuntunut vieraalta. Tai sen oppiminen, että miten kaunis asia kuvataan. Valokuvaaminen on taitolaji, ja vaatii ammattitaitoa. Hienon pienen palasen ymmärrystä valokuvauksesta sain. Olen kiitollinen Annikalle, että sain häneltä ammattilaisen oppeja kameran käyttämisestä. Mikä myös huvittavaa, ensimmäisistä valokuvauksistani on ollut näyttely. Aluksi ideamme oli käyttää muita malleja, kuin pelkästään meitä itseämme. Tästä aika nopeasti päädyttiin, että teemme kaiken itse. Aihepiirit näyttelyssä tulivat suoraan, ja syvältä omista elämistämme, joten loogista oli olla itse mallina,

Oli alusta asti selkeää, että nyt mennään ja syvälle, Kummankin osalta. Ajattelin mainita muutamia minulle erittäin suuria kohtia, kuvia ja tekstejä. Kirjoitin tekstin lapsuudesta, lestadiolaisuudesta ja koulukiusaamisesta. Niistä ei sen enempää, koska aihepiireistä olen blogannutkin. Prosessina kuitenkin mainittakoon, että minulle itselleni oli todella puhdistavaa kuvauttaa aihe. Olla itse kuvassa. Oli selkeää, että kuvassa on myös mukana hevonen. Ne olivat siellä lapsuudessa, ja edelleenkin elämän turvasatamaa. Jotenkin oli pysäyttävän karua mennä siihen hetkeen, kun oli pieni poika. Miten se sattui, ja itketti. Siinä me sitten oltiin, poika ja hevonen. Kuvauksien jälkeen tuntui vapauttavalta. En usko, että olin aiemmin antanut itselleni tilaa tuntea sitä tunnetta sieltä lapsuudesta niin puhtaasti. Jollakin tavalla se myös päästätti irti jotakin. Ehkä jonkinlaista taakkaa siitä, miten siitäkin asiasta on tuntenut sisällä. Oli taas vähän helpompi hengittää.




Toinen minulle vahva kuva oli olla kuvattavana alasti. Aihepiiri oli kokemus petetyksi tulemista, ja siitä tuskasta mitä se aiheuttaa. Petetyksi tulemisesta laajemminkin, kuin parisuhteellisessa merkityksessä. Tavallaan sellainen tunne on hyvin paljas. Jotenkin kun toinen ihminen pettää sinut, siinä tuntee olevansa alasti ja nöyryytetty. On se sitten esimerkiksi parisuhteessa, ystävyydessä, tai vaikkapa lapsen kokemus vanhemman pettäessä lapsen luottamuksen. Tälläisiä tunnetiloja liittyi siihen kuvaan. Toinen mitä koin tähän liittyvän, oli pettymystä omaan kehoon. Meistä moni tietää tunteen, että kokee epätyytyväisyyttä omaan vartaloonsa. Tuleeko se sitten juuri tästä petetyksi tulemista, vai ruokkiiko esimerkiksi yhteiskunta sitä. Minä uskon, että se on monen tekijän summa. Minulla omaan kehooni suhtautumisessa on vaikuttanut, myös kasvuympäristö. Oman seksuaalisuuden poissulkeminen, ja seksin ollessa lestadiolaisuudessa suunnaton tabu. En osannut ajatella itseäni myöskään seksikkäänä, kauniina, ja hyvännäköisenä. Tälläisenä kuin olen. Etsin usein vikoja itsestäni ja kehostani.

En osaa sanoin selittäkään, miten paljon kuvauttaminen sellaisenaan vapautti. Ei ollut tavallaan mitään, mikä peittäisi jotain. Siinä sitä oli ja antoi itsensä vaan olla. Tais siinä naapurin hevosen taluttajat ihmetellä, miksi siellä nuorimies tiellä alasti makailee. En jotenkin välittänyt. Minä makasin ja Annika kuvasi. Itketti ja nauratti. Ei tuntunut vaikealta, eikä epäluonnolliselta. Ei seksuaalistamiselta tai likaiselta. Jälkeenpäin kuvia katsellassa saattoi ajatella, että minähän olen ihan kaunis ja seksikäskin. Jotenkin sen kuvan tekeminen vapautti hirveästi. Oli hieman leijuva olo sen jälkeen. Suosittelen jokaista kokeilemaan. Sillä ei ole mitään tekemistä pornon, tai itse seksin kuvaamisen kanssa. Alastomuus on kaunista, ja siinä ihminen on paljas itsessään. Ihan sellaisena kun on. Monesti vaatteilla ja muulla kaunistautumisella korjaa itsessään sen, mitä näkee pahana. Itsensä näkeminen paljaana, antaa valtavasti voimaa. Käytämme, ja minäkin käytän edelleen joskus muun muassa vaatekriiseilemiseen liikaakin aikaa. Mutta tämän jälkeen olen useammin, kuin ennen ajatellut turkulaisittai " täsä mää vaa ole". Tulen kyllä varmasti aina rakastamaan vaatteita, ja kaikenlaista siihen liittyvää. Se ei ole ehkä enää se minkä avulla tunnen itseni kauniiksi. Voin tuntea sitä vahvemmin ihan vaan Ollina. Kokeilkaapa kotona, ottakaa joskus toisistanne kuva. Iha kuule ilman vaatteita. Seksin ylikorostuminen, itsensä peittäminen tonnin kerroksiin vaatteita ja meikkiä on ongelma yhteiskunnassa jatkuvasti. Siihen jotenkin turtuu jo lapsena. Miten sitä olisi itseäänkin vähemmän joskus piiskannut, jos olisi jotenkin oppinut arvostamaan itseä itsenään paremmin. Kunpa se teini Olli olisi joskus tiennyt sen paremmin. Ihan itsenään. Oppia ikä kaikkea. Nämäkin on asioita, joista meistä jokainen edes pikkuriikkisen päässänsä joskus kärsii. Tai tämä on tietysti vain minun uskomus, mutta väitän näin. En usko olevan ihmistä, joka ei ajattelisi joskus itsestään ja ulkonäöstään vähän negatiivisesti. Saakin, jos se ei vaan söisi meitä.



Aihepiirejä oli muutakin. Tekstejä rakkaudesta, ja omaksi itseksi tulemista. Parisuhteen päättymisestä onnen aiheisiin. Kaiken kaikkiaan tämä matka, ja useamman kuukauden tekeminen oli niin mielettömän hieno kokemus. Oli myös hienoa saavuttaa itse jotakin, ja luoda sellaista jonka oli tehnyt kokonaan itse. Kuvasimme, olimme kuvattavana, kirjoitimme, ja vietimme lukemattomia päivä ja pitkiä tunteja. Näyttelyn seinämät rakennettiin ja maalailtiin. Juostiin ja ravattiin ties missä. Muistan avajaisiltana parkuneeni, kun oli niin tyhjentynyt olo. Avajaisissa huomasimme koskettaneemme joitakin. Se oli hieno tunne. Vaikka luulen, että kaikkein eniten kosketimme itseämme. Annoimme itsemme paljaana muille. Siitä saatu palaute oli hienoa, ja lämmittävää. Rakentavaa ja kehittävää.

Minä toivon, että joskus olisi aikaa ja resursseja tehdä tälläistä projektia esimerkiksi muiden kanssa. Muunmuassa työnkautta. Taidetta terapiana käytetään paljonkin, mutta voisi käyttää enemmänkin. Sitä voisi käyttää jokainen itse siellä ihan kotonakin. Ei arvaakaan mitä kykyjä niissä pöytälaatikoissa ihmisillä olisikaan. On todella vapauttavaa aukaista joskus se pöytälaatikko. Luetuttaa joku teksti ystävälle. Laulaa se laulu jonka on kirjoittanut. Jakaa enemmän. Suomalaisista sanotaan, että me emme jakele asioitamme ja kerro tunteista. Paitsi saunassa ja kännissä. Niin se minäkin joskus teen. Olen saunassa ja kännissä avautumassa. Mutta opinpahan taas lisää, että avaudun myös näinkin. Ehkä joku joskus saa jostakin palasen itselleen. Minä olen saanut monista kirjoista, runoista, musiikista, valokuvista, ja maalauksista. Omista ja muiden. Se on avannut monta sopukkaa itsestäni.



Saas nähdä, kirjottasko sitä joskus vaikka kirjan. Ainaha sitä vois kokkeilla, niiku Oulusa sanotaan. Tekstin seassa olevat kuvat, ovat kaikki making of kuvia. Eivät siis näyttelyn teoksia. Kuvaajana Annika Miettinen, ja kotisivut valokuvaajalle löytyvät www.annikamiettinen.com

-Olli